Kävinpä vihdoin suorittamassa II-vaiheen ajokorttini. Useamman kerran olen ehtinyt uusia ensimmäisen vaiheen korttia poliisiasemalla, mutta viimeisellä kerralla tiskin täti sanoi, että nyt riitti. Poliisilaitosten yhteneväisyysmäärysten vuoksi ei saa enää lykkäillä näin huolettomasti.

2050-luvulla umpeutuva ajokortti näyttää ihan eeppiseltä. Niin kuin kukaan eläisi noin kauan, tai ainakaan pysyisi ajokunnossa noin pitkään, tai ainakaan olisi varaa bensaan vielä tuohon maailmanaikaan. Ihan tajutonta, yli 50 40 vuotta, ja kuva vaan pysyy samana. Mutta kyllähän se tiedetään, miten tässä käy. Ihan niin kuin teininä, kun osti paketin kondomeja ja naureskeli paketin parasta ennen -päiväykselle. Hah, kolme vuotta! Tuskin nyt noin kauan...

Niin se päivä sitten tulee vaan. Ja aivan varmasti ottaa päähän sitten kun ei ole enää ajokunnossa tai varaa bensaan, ettei hurjastellut silloin kun oli vielä mahdollista.

Minähän himoitsen edelleen mustaa, kaksiovista ja porrasperäistä Saab 900:sta. Järkevien ja reilujen ihmisten auto. Aerodynaamiton, mutta ei missään nimessä tylsä muotoilu, kansainvälisestikin tunnustettu tyylitaju. Kiireetön määrätietoisuus. Voi härre gud, herran jumala. Voi että, kytkentöjä Top Guniinkin.

Jos sanoisin, että Suomi tuoksuu ja Venäjä haisee, niin se ei olisi kovin väärin sanottu. Puhtaan ilman pystyi aistimaan kaikilla ruumiinjäsenillä.

Olen nyt ollut muutamia viikkoja kotona ja se ahdistaa mielettömästi. Ihmiset valittavat, jurottavat ja välttävät katsekontaktia julkisissa. Ruoka on kallista, liikkuminen hidasta ja kaiken yllä leijuu tuulipuvun tuoksuinen odotus huonoista ajoista. Lehdissä oikein kuolaamalla odotetaan lamaa, niin kuin se olisi jotain pornoa. Ennen kaikkea ihmisten tyytymättömyys tarttuu ja luo ahdistusta.

Ennen lähtöäni naureskelin, kun joku onnistui kertomaan, että Venäjä on varmaan sellainen paikka, johon palaa aina uudestaan ja uudestaan, mutta enpä naura enää, vaan olen päätynyt kokopäiväisesti luotailemaan työ- ja jatko-opintomahdollisuuksia suuressa ja mahtavassa. (Niin kuin se olisi edes teoriassa mahdollista - pärjätäkseen pitäisi osata ainakin kolme lausetta venäjäksi, kun tällä hetkellä osaa vain kaksi.)

Varmasti Venäjässäkin on sellaisia huonoja puolia, jotka eivät vajaan kahden kuukauden turisteilun aikana tulleet esille, mutta minulla pyöriikin mielessäni vain sellainen romantisoitu puoli maasta. Ja voi, miten ihana kuva se onkaan. Kohteliaisuus, turvallisuus ja moninaisten ihmisten paljous koukuttivat pahemmin kuin Toscanellon kahvisikarit kiireettömässä kesäillassa.

Torstai-iltana rautatientorilla päädyin kahdesti riitaahaastavan humalaisen uhriksi ensin grillijonossa ja sitten R-kioskijonossa. Ja tämä tapahtui torstai-iltana - minkälaiset ihmiset ovat aggressiohumalassa arki-iltana? Kansalla on todella vaikeita ongelmia, tai sitten tämäkin oli sellainen voimistuva heikko signaali tulevista ajoista (olen kehittänyt uuden harrastuksen, jossa etsin heikkoja signaaleja lamasta milloin Salkkareiden juonenkäänteistä ja milloin kahviautomaatin laadunvaihteluista). Tuolla sentään pystyi kirmaamaan kaduilla viikonloppuisinkin aamuyöllä vailla mitään ongelmia.

Olen joskus naureskellut sitäkin, kun ulkosuomalaiset haukkuvat Suomea ja suomalaisia HS:n keskustelupalstoilla, mutta totta puhuen näkemykseni on avartunut ymmärtämään syitä senkin ilmiön taustalla. Suomi on masentava paikka, ehkä eniten sään takia, mutta masentava silti.

Onnistuin reissun aikana muodostamaan kantani Suomen Nato-jäsenyydelle. Se tapahtui yökerhossa, kun joku veijari tuli tarjoamaan vodkaa ja juttelemaan. Kävi ilmi, että koska koko muu maailma on niin venäjävastainen, niin siksi sen täytyy harrastaa niin aggressiivista ulkopolitiikkaa, hänen mielestään, pitääkseen puoliaan. Samoihin aikoihin Ahtisaari möläytti maailman typerimmän perustelun Nato-jäsenyydelle: se, että vain Naton jäsenenä Suomi pääsee kunnolla harrastamaan rauhanturvatehtäviään. En minä ymmärrä, miksi rauhanturvatehtävät kaukana jossain pitäisi sotkea oman maan puolustuspolitiikkaan, joka perustuu ainoastaan yhteen naapuriuhkaan.

Suomi ei toden totta mahda pitkälle itärajalleen yhtikäs mitään, mutta maiden välisiä suhteita voidaan ainakin yrittää pitää yllä. Mitä muuta Nato-jäsenyys olisi kuin turhaa ärsyttämistä? Tietysti kaikilla on moraalinen oikeus liittyä vaikka minkälaisiin sotilasliittoihin, mutta onko se sitten kuinka järkevää. Tässä on jollain tavalla kyse samasta asiasta kuin puskaraiskauskeskusteluissa, kun feministit voukaavat, että naisilla on oikeus kulkea kuinka vähissä vaatteissa missä tahansa milloin tahansa tulematta raiskatuksi. Toki on, mutta provosoiminen on yksinkertaisesti typerää, jos on muita vaihtoehtoja.

Enkä millään haluaisi ampua Sergeitä, hän oli niin leppoisa ja vitsikäs.

Kitai Gorod kuulostaakin ihan joltain transvestiitiltä

Smalltalk venäjän kielellä on paljon helpompaa kuin suomeksi tai englanniksi. Tarvitsee vain sanoa da, da, aha, da, ja porukka pysyy tyytyväisenä ja tarjoaa minulle lisää kahvia ja keksejä. Kahvitteluhetket ovatkin paras juttu koko työnteossa. Ohjaajinani ovat noin 90-vuotias papparainen ja noin 90-vuotias mummeli, eikä kumpikaan osaa englantia, mutta meillä on silti kaikesta sellainen mystinen yhteisymmärrys, joka ylittää kielirajat.

Tänään opin käyttämään harppimaista vehjettä, jolla integroidaan käyrien pinta-aloja. Vehkeen nimi oli muistaakseni planimetri. Ihmetellessäni, että eikö saman homman voisi tehdä tietokoneella muutamalla klikkauksella, ohjaajani valisti asiantuntevasti, että njet, planimetri, ja osoitti sylissäni lepäävää planimetria. Sitten hän printtasi käyrän paperille ja alkoi integroida.

Instituutissa on muitakin esihistoriallisia laitteita, jotka Suomessa siirrettäisiin komeroon pölyttymään, mutta joilla venäläisten käsissä saadaan aivan yhtä eksakteja tuloksia kuin nykyvehkeilläkin. Mikä on minusta aika lailla mieltä avartava juttu.

Kotimatkalla näin kerjäläisen, joka oli vyötäröstä asti katki. Sekin oli mieltä avartava juttu. Olen nähnyt myös kädettömän kerjäläisen.

Luulen, että joku on joskus tehtaillut näitä koiria jossain maaseudulla ja kuljettanut niitä yöllä Moskovan keskustaan. Sitten vuosien saatossa ne ovat lisääntyneet keskenään ja niistä on tullut entistä sekarotuisempia ja sekopäisempiä. Ja niiden sekopäisyys on nyt saavuttanut jonkun saturaatiotason juuri kun päätin vierailla kaupungissa. Toivoisin, että ne olisivat mielummin kissoja. Joskus näen aikuisia naisia, jotka silittävät koiria. Ja useat pitävät irrallaan omia lemmikkikoiria, vaikka mistä tahansa puskasta tai kulman takaa saattaa hyökätä hirvittävä rakkikoirajengi.

No, ei ole minun ongelmani. Minä välttelen koiria ja koirat välttelevät minua. Se olkoon ainut yhteinen pelisääntömme täällä. Ei paljon kiinnosta mitä ne keskenään puuhailevat, kunhan jättävät minut rauhaan.

Kämppiksinäni on kaksi saksalaista, joiden välit ovat tulehtuneet niin pahasti, etteivät enää puhu toisilleen. Tätä draamaa on mukava seurata BB:n puutteessa.

Täällä metrossa maailman

Ambulanssikuskit polttavat tupakkaa ja kaikkialla myydään kukkia ja stomatologien palveluita, mitä sitten ikinä tarkoittavatkaan (ilmeisesti hammaslääkäreitä). Vodkan ilot ja surut on tullut koettua, samoin liftaaminen tuntemattoman venäläisen Ladalla pimeässä lauantai-illassa. (Oli muuten halpaa, neljältä hengeltä 10 minuutin matka maksoi vajaat kaksi euroa.)

Olenpa onnistunut kauan pimittämään infoa siitä, että matkustin sotaa käyvään naapurimaahamme 1,5 kuukaudeksi, josta jäljellä on nyt neljä viikkoa. Aika on kulunut välillä nopeasti hämmästellen ja välillä hitaasti kärsien.

Työpäivien pituudet instituutissa vaihtelevat kahdesta kuuteen tuntiin. Se on välillä turhankin pitkä aika pelkälle kahvinjuonnille ja tsättäilylle. Onneksi saa edes nukkua pitkään, työpäivät aloitetaan tyypillisesti vasta yhdentoista jälkeen. Ilmeisesti se on venäläinen tapa, koska vakioporukkakin laahustaa työpaikalle pääasiassa siihen aikaan.

Kaupungin turvallisuus on yllättänyt täysin. Miliisi ei ole ennakkopeloistani huolimatta kertaakaan vetänyt turpiin tai edes pysäyttänyt tai vaatinut nähdä passia. Rikolliset ilmeisesti pyörivät omissa porukoissaan, kun niitäkään ei niin kovin suuresti näy. Puhumattakaan venäläisistä huorista. Kodittomia ja kerjäläisiä näkyy, ja vanhoja eukkoja, jotka myyvät kukkia. Liikenne eroaa suomalaisesta sen verran, että täytyy todella katsoa milloin astuu suojatielle. Suurimpien suojateiden valoihin on integroitu laskuri, joka näyttää kuinka paljon aikaa on jäljellä, ja minusta se on aika hienoa.

Ehkä pelottavin asia täällä on kulkukoirat. Normaalisti nekin hengailevat säyseinä metroasemien liepeillä ja nauttivat auringosta, mutta eräänä päivänä, kun olin kävelemässä asemalta kotiin, tapahtui kauheita. Katuvaloja ei suurkaupungissa ole yhtä paljon kuin Helsingissä, joten jotkut kadut ovat iltaisin todella pimeitä. Ja siinä minä olin kävelemässä tyytyväisenä kotiin, kun pimeästä puskasta kömpi esiin noin seitsemän koiran joukkio. Katsoin tarkemmin ja huomasin, että kaksi niistä olivat tekemässä *sitä*, ja ilmeisesti kameran kaivaminen esiin oli viimeinen virhe, josta koirat eivät tykänneet. Ja sitten sain juosta vihaisten haukkujen säestämänä viileässä syysillassa.

Moskovassa ei puhuta englantia ollenkaan. Ilmeisesti he kuitenkin ymmärtävät sitä joten kuten, koska yleensä olen saanut sanottavani perille. Mutta sitten taas minulla on vaikeuksia ymmärtää sitä venäjänkielistä pälätystä. Elekielellä on suurimmista ongelmista selvitty.

Kattavasta metrosysteemistä huolimatta päivän aikana tulee käveltyä useita kilometrejä. Asemat ovat koristeellisia ja junia tulee laiturille noin puolen minuutin välein. Ne jarruttavat ja kiihdyttävät äkisti, mutta pienellä harjoittelulla olen oppinut pysymään pystyssä pitämättä mistään kiinni. Taiturointini näyttää etäisesti surffaukselta ja oikeastaan olen melko hyvä siinä.

Hintataso ei ole lähellekään sitä mitä etukäteen peloteltiin. Metromatkalle hintaa tulee 20 senttiä / trippi. Puolen litran kokispullo tai oluttölkki maksaa n. 70 senttiä ja Big Mac -ateria noin 4 euroa. (Kyllä, olen syönyt muutakin, se oli vain referenssiä varten.) Kioskeissa myydään herkullista ja halpaa venäläistä grilliruokaa, joka on tehty perunaan ja blinejä, jotka ovat kuin lettuja, joiden sisällä on esimerkiksi kinkkua tai herkkusieniä. Tai koiraa. Nam.

Ainoastaan vaatteet ovat ehkä kalliimpia. Ja asuminen. Yksiöiden hinnat lähtevät kuulemma tuhannesta eurosta ylöspäin.

Erityisen hienoa on myös koko kaupungin kattava kaupallinen wlan-verkko, joka ei tosin ylety asuntolaamme asti. Mutta puistoissa ja kahviloissa on lupa irkata ja nauttia internetin suloista 12 eurolla kuukaudessa.

Uutiset Kauhajoesta kantautuivat korviini otsikolla "hmm... news from Finlandzii". Ja siitä lähtien olen ollut työpaikallani valokeilassa. Jes, my 15 minutes in fame. Mutta muuten suomalaisiin suhtaudutaan suopeasti ja täysin päinvastoin kuin suomalaiset suhtautuvat venäläisiin.

Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin.

Duurikuuri

Minähän en paljon piittaa sellaisesta, että netissä julistetaan anonyymisti omaa onnellisuuttaan, mutta täytyy minun jonnekin purkaa se tosiasia, ettei elämässä voisi olla asiat paremmin kuin nyt. Olen taas kerran vahvistanut teoriaani siitä, että mitä enemmän asioita etukäteen stressaa ja murehtii, niin sitä varmemmin ne onnistuvat. Ja onnistuvat usein vielä niin hyvin, että jälkeenpäin kaikki se epätoivo tuntuu naurettavalta. Ehkä stressaantuneena sitten yrittää niin paljon enemmän kuin huolettomana haihattelijana, tai sitten tämä kaikki johtuu vain hyvästä tuurista.

Ei paljon paina enää mitkään kolmetkymmenet työhakemukset sen jälkeen, kun ymmärsi, että ihminen tarvitsee vain yhden työpaikan. Ja varsinkaan mistään kesätyöpaikasta ei pitäisi ottaa minkäänlaista stressiä, kesähän on lomailua varten. Jos ja kun työvoimapulan profetia pitää paikkansa, niin töitä ehtii kyllä tehdä myöhemmin hautaan asti. Siihen asti kannattaisi ottaa mielummin lunkisti ja tehdä kaikkea lapsellista.

Kukapa olisi uskonut, että onni sijaitseekin Suomen Turussa.

Vieraan kaupungin vapaus on toden totta mahdollistanut elämisen ja onnen. Kun ei tunne täältä juuri ketään, eikä kukaan tunne minua, on totaalisen vapaa tekemään mitä tahansa. Asiat saavat oikeat mittasuhteet, kun ei tarvitse miettiä, mitä muut saattaisivat ajatella. Voi vapaasti kompuroida kadulla ja poltella sikaria kirkon portailla, käyttää ei-konventionaalisia vaatteita ja vaikka kärrynpyöräillä pitkin jokirantaa torille syömään kalaa ja dipata sitä mansikoihin. Eikä kukaan tule sanomaan, että hei, ethän sä ole tommoinen.

Parikymmentä vuotta kun asuu samoissa piireissä, niin se ympäristö asettaa sellaisia näkymättömiä blokkeja, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Ja sitten on ihan jumissa, kun voi tehdä vain niitä juttuja, joita on aina tehnyt. Henkinen kasvu saa boostia heti, kun lähtee tutusta ympäristöstä pois maailmalle. Ja kun sanon maailmalle, niin tarkoitan sitä. Jos tiedätte mitä tarkoitan.

Uudet musiikki-innostukset ajavat vähän samantyylistä asiaa. En minä aikaisemmin olisi voinut kuvitellakaan kiinnostuvani ruotsalaisesta glamrock-bändistä, jonka joka toisessa biisissä saarnataan seksuaalisista vähemmistöistä ja muusta erinlaisuudesta lähes kyllästymiseen asti, mutta kun terroristin näköinen, piukkaan kultaiseen asuun pukeutunut tyyppi veti semmoista showta kesäillassa, että mollisointuja ei ollut nimeksikään vaan pelkkää iloista, ruotsalaista duurittelua, ja kun sanoituksissa yllytettiin carpediemaukseen ja luotiin toivoa rajoja rikkovasta rakkaudesta, niin siinä oli suomalainen mörökölli nopeasti riisuttu aseista. Aseista, jotka sojottivat kohti kaikkea uutta ja erilaista. Toden totta carpediemaus on ainoa pärjäysväline muuttuvan maailman myrskyihin.




Että sellaista. En ole jotenkin tottunut kirjoittamaan näin innostuneella otteella, kun olen elänyt siinä uskossa, että luovuus kumpuaa tuskasta. Ei ole tuskia paljon näkynyt, paitsi äsken, kun poltin viimeisen sikarin ja nyt mietin, että pitäisikö ostaa lisää, ja mitä siitä seuraa, jos ostan. Turun Tupakkakaupassa olisi semmoinen puinen kaunis sikarilaatikko täynnä 160 kpl Suomessa käsinkäärittyjä Piano-sikareita. Laatikko toimii samalla humidorina, mitä ikinä tarkoittaakaan, ja kanteen saisi yksirivisen, vapaavalintaisen painatuksen (ei kuitenkaan logoa). Boksilla on hintaa 105 euroa. Epäilen, että sikarin pitkä varjo on polttamassa aukon sydämeeni, koska minusta se ei tunnu erityisen kalliilta.

Tupakoinnin aloittaminen 2x-vuotiaana on helpompaa kuin lapsen lyöminen

Varsinkin, jos sen tekee sikareilla. Voi herranjumala, mitkä notkuilut. Parveke kallistuu maahan päin ja taivas kirkastuu, korvissa alkaa suhista. Lokkien pehmeät liikeradat pyörittävät mennessään ja jaloissa tuntuu hassulta. Savu karkaa vapauteen, yläkerran parvekkeelle, mikä huimauksen tunne, ja sitten tekee mieli höpöttää tarinoita tuntemattomille ja hyräillä jotain kauan unohdettuja biisejä.

En ole tätä aiemmin miettinyt, mutta sikarin polttelu sopiikin minulle varsin mainiosti. Sellaisista mietiskelyhetkistä on jo pitkään puuttunut punaiset langat, kaikki on ollut yhtä suurta sotkua, ajatuksia sieltä täältä muttei mitään ehjää kokonaisuutta. Eikä mitään jälkeenpäin muisteltavaa. Sikaripäissään kaikki tuntuu loogisemmalta, ketjuilla on lähtö- ja loppupisteet sekä niiden välissä se Suuri Pointti. Ja sikariajatukset jäävät paremmin mieleen.

Kehitin teorian, jonka mukaan sikari paljastaa ihmisen todellisen luonteen. Tai ainakin minun todellisen luonteen. Uskon, että jos olisin oikeasti sellainen kuin olen, niin viilettäisin tuolla kadulla höpöttämässä ihmisille poltellen sikaria coolisti etusormen ja peukalon välissä. Ja sitten tanssisin ja laulaisin niille. Ja saisin kaikki ne kaverit, joita en saanut silloin, kun en teini-iässä mennyt yläasteen tupakkapaikalle.

Vaan kylläpä nyt tuntuu siltä kuin olisin kotiin palannut. Tosiaan, ehkä sillä 20 vuoden passiivisella tupakoinnilla voisikin olla jotain tekemistä asian kanssa. Olen jostain lukenut että teinit joutuvat oksentelemaan ja yskimään oikein urakalla, ennen kuin tupakan positiiviset ominaisuudet heräävät henkiin alta. Minä pääsin melko vähällä, ei tarvinnut kuin muutaman kerran yskäistä.

En minä tästä päivittäistä tapaa ajatellut tehdä. Muutama ilta viikossa saa riittää, ja tilaisuudet täytyy pitää juhlahetkinä sikareilla eikä antaa arkeutua millään malboroilla. Ja savua ei vedetä henkeen muuten kuin erikoistapauksissa.

***

Mutta niitä villepettereitä täytyy kyllä jotenkin rangaista. Joku hyväuskoisempi voisi kuvitella, että polkupyörä säilyisi turvassa maailman pahuudelta talon pyöräkellarissa. Mutta hänpä ei tiedäkään ihan kaikkea. Nimittäin on olemassa sellaisia ihmisiä, joissa pahuus nousee esiin välittömästi silloin, kun kukaan ei ole katsomassa. Niitä, jotka suurella vaivalla kaivavat avaimen taskustaan, jotta pääsevät ruuvaamaan venttiileitä auki kunnollisten ihmisten pyöristä. Ja vielä useamman kerran toistuvasti.

Olen jo luonnostellut uhkauslappua, jonka aion kiinnittää kellarin oven sisäpuolelle. Lappu sisältää paljon kirosanoja ja huutomerkkejä. Väitän siinä, että vastapäisen talon ikkunaan on laitettu webbikamera, joka kuvaa jatkuvasti kellarin oven liikennettä. Väitän myös, että yksi pahantekijöistä on tunnistettu n. 7-vuotiaaksi polkkatukkaiseksi kakaraksi. Oikeasti luulen että he ovat vanhempia, mutta tämän aliarvioinnin onkin tarkoitus ärsyttää heitä. Ja sitten viimeisenä tarjoan pahantekijöiden kiinniottajalle 100 euron palkkiota per naama, elävänä tai kuolevana. Niksi on siinä, että en kerro ollenkaan, keneltä rahat täytyy pyytää tai minne rosvot täytyy palauttaa. Luotan siihen, että tällainen katteeton metsästyspalkkio rikkoo porukan yhteishengen ja kääntää kaikki kaikkia vastaan. Ja sitten pyörät jäävät rauhaan.

En minä suinkaan kuollut ole,

makoilen muuten vain selälläni ja valutan vaahtoa suupielistäni.

Eräänä päivänä jäätelöauto ja ambulanssi huutivat kilpaa. Siellä oli taas joku kaatunut. Nimittäin sen olen pannut merkille, että turkulaiset ovat kovin innokkaita kaatuilemaan. Jo ensimmäisenä viikonloppuna vastaan tuli peräti kolme tilannetta, joissa makasi maassa ihminen ja sen ympärillä neuvotonta porukkaa, jota johti Tilanteen Haltuunottaja tärkeänä puhelin korvassaan. Ja sitten yleensä pienen matkan päässä oli ambulanssi saapumassa ja tilanne hälvenemässä. Ja vaikka Haltuunottaja menettikin siinä tähtihetkensä ensihoitajille, jäi hänelle ihan riittävästi afterglowia koko loppupäiväksi.

Mutta kun eräänä päivänä onni potkaisi kerrankin minuakin, ja olin ensimmäisenä paikalla, kun kaatunut mies makasi maassa, ja sain kunnian soittaa hälytysnumeroon ensimmäistä kertaa elämässäni, niin sitten tulikin pelkkä poliisiauto korjaamaan tyypin pois. Heti seuraavana päivänä mies bongattiin terveen näköisenä mietteliäs ilme kasvoillaan lähikaupan oluthyllyillä. Kosminen Logiikka väitti, että minulle oli jätetty jämät, että en suinkaan ollut ensimmäisenä paikalla, olin vain tarpeeksi hölmö tarttuessani syöttiin ja kuvitellessani että tämä olisi ambulanssin veroinen tapaus, jonka jälkihehkuissa voisin ylpeänä kylpeä.

Oli se sentään blogauksen arvoinen tapahtuma.

Minä kyllä tykkään siitä, miten tuo joki käyttäytyy. Aamuisin se saattaa olla täysin seisahtuneena ja silloin voi tarkkasilmäinen nähdä roskia kellumassa, Alepan kirkkaankeltaisia muovikasseja ja olutpakkausten pahvikuoria. Jos käyttää mielikuvitusta, niin sieltä voi bongata ihmistturkulaisten ruumiitakin. Eikä ole mikään ihme vaikka niitä joskus näkyisikin - minunkin tekee jatkuvasti mieli hypätä sillalta uimaan. En ole vielä päässyt testaamaan jokea laskuhumalassa, mutta voin kuvitella sen ylisevuotavan haikeuden, kun kaunis viimeinen kesäyö ja valo ja lintujen sirpitys ja joen liplatus ja vehreä nurmi sen ympärillä

Päivällä joki on sitten saanut virtauksen käyntiin. Olen tähän asti luullut, että joet virtaavat sisämaasta mereen, mutta turkulaisten joki kulkee sitten väärään suuntaan. Typeryys on mahtava voima, kun se saa noin paljon massaa alleen. Siinä ei fysiikan lait paljon auta, kun tuhansien tonnien vesimassat päättävät liikkua väärään suuntaan.

Ei minulla paljon muuta kerrottavaa täältä vanhasta pääkaupungistamme ole. Turkulaisista en ole kyllä löytänyt sitä katkeruutta, jonka oletin pääkaupunkistatuksen ryöväämisen heissä synnyttäneen. Ihan leppoisaa porukkaa, varsinkin bussikuskit, joiden vaihdekepit eivät ole vielä löytäneet kolmosta korkeampia koloja.